Tervetuloa "runokirjaani" Omin sanoin. Sivu on saanut nimensä ensisijaisesti siksi, että siitä sai mukavasti muodostettua verkkotunnuksen. Mutta nimen keksimisen jälkeen tajusin, että se kuvaa aika hyvin myös sivun sisältöä. Osa runoista on saanut innoituksensa Raamatun teksteistä, osa kirjasta, laulusta tai podcast-jaksosta. Useimpia kuitenkin yhdistää se, että niissä on taustalla jonkun muun hieno ajatus, jonka olen halunnut sanoa, no, omin sanoin.
Osa runoista on kirjoitettu alun perin lauluksi, mistä selkeimpiä todisteita ovat joissakin vastaan tulevat kertosäkeet. Osasta on jo tullutkin lauluja, kiitos sävellystaitoisten ystävieni. Itse asiassa koko harrastus sai alkunsa, kun sävellettävää kaivannut ystäväni kysyi, voisinko kirjoittaa hänelle tekstejä. Lupasin yrittää.
Löydät runot painamalla otsikkopalkista oikealta löytyvää kirjakuvaketta. Toivottavasti ne voivat herättää ajatuksia tai tunteita tai vaikka molempia.
- Erkka Juhaninmäki
© 2024 Erkka Juhaninmäki [ominsanoin.lyrically901@passinbox.com]
Taivaan loiston, kirkkauden
jätti Kuningas kuninkaiden.
Itsensä täysin tyhjentäen
kaltaiseks tuli ihmisen,
kaltaiseks tuli ihmisen.
Luopuen muodosta Jumalan
omaksui orjan aseman.
Harteillaan taakka syntien
kuolemaan saakka kuuliainen,
kuolemaan saakka kuuliainen.
Epätoivoomme Kristus kumartuu
eessään jokainen polvi notkistuu.
Ylistäen niin suurta armoaan
kerran jokainen kieli tunnustaa:
Jeesus Kristus Herra on,
Jeesus Kristus Herra on.
Nyt Hän on korotettuna
Isän Jumalan rinnalla.
Saanut on nimen suurimman
valtias koko maailman,
valtias koko maailman.
Töistä rientää hän kiireesti harrastamaan,
päivät puuhalla monella täyttää.
Edes sitä ei pysähdy ihailemaan,
kuinka kauniilta elämä näyttää.
Vaikka päivin ei miete se ahdistakaan,
kun on tehtävä nuo sekä nämä,
ilta tullessaan pakottaa punnitsemaan,
kuinka pitkä on elämä tämä.
Yksin huoneensa kattoa tuijottelee,
ehkä joku on ylhäällä siellä.
"Jos vain kuulet, kun ihminen huokailee,
anna huomiseen herätä vielä."
Toinen väsynyt sitä on katselemaan,
kuinka ihmiset hätäillen kulkee.
Mutta siitä ei muita hän käy soimaamaan,
ajatukset vain sisälleen sulkee
"Mikä ihme tän elämän tarkoitus on?"
usein yksinään ollessaan pohtii.
"Mitä sitten, kun taivallus tää ohi on?"
sitä myös miettii silloin, kun tohtii.
Elämänsä hän valmis ois antamaan pois,
eikä epäröis luopua siitä.
Siihen keinoja kyllä ja tahtoa ois,
mutta kuitenkaan rohkeus ei riitä.
Herra, auta mua lähimmäiset huomaamaan,
anna tie sinun luoksesi näyttää.
Anna elämäin rakkaudestas todistaa,
vaikken sanoja osaisi käyttää.
Kunpa valoa voisin mä sun heijastaa
tämän pimeän pallomme päällä,
ettei pelätä elämää, ei kuolemaa
tarvis yhdenkään ihmisen täällä.
Taas mä kompastellen
sinun luokses hapuilen.
Jälleen edessäsi täysin ilman sanoja jään.
Sinua niin kaipaan,
sinua mä etsin vaan,
vaikka tiedän, ettet kaukana oo yhdestäkään.
Vaikka tuntuis että tuuleen huokailen,
joka korvan loi kyllä kuulee sen.
Kenen muunkaan luo mennä mä voisin?
Herra, sinulta vaan
sanat elämän saan.
Kuka muu kaikki kahleet katkoisi?
Sinä yksin oot tie,
joka vapauteen vie.
Suhun turvata saan.
Tiedän, pystyt mihin vaan.
Luotan, että olet arvoinen tän luottamuksen.
Kaikki taakkani mun
heitän harteillesi sun.
Ne sun luokses kannan, kaiken annan, tietäen sen
joskus vuoret nää siirtymättä jää,
enkä ihmeistä näe merkkiäkään.
Vaikka mä joskus epäilen,
tiedän, luotasi pois sä et sulje.
Näet mun kaiken heikkouden.
Jeesus, kanssani perille kulje.
Enää kaiu ei askeltes ääni,
joka ennen niin tuttuna soi.
Nyt vain kaipailen sua, ystävääni,
jonka Luoja mun matkaani toi.
Niin on tyhjä ja hiljainen paikka,
jossa vielä on tuoksua sun.
Sen seurassa istun mä, vaikka
melkein ikävääni tukehdun.
Nyt mä luottaen sut jätän Herran huomaan,
mutta kyyneleitä pidättää en voi.
Tiedän, takaisin Hän pystyis sinut tuomaan,
ja sut jälleen saisin rinnalleni mun.
Silti luottaen sut jätän Herran huomaan.
Siellä ikuisesti kiitoslaulu soi.
Vaikka takaisin Hän pystyis sinut tuomaan,
tiedän, parempi on siellä olla sun.
Muistan kaikki ne yhteiset hetket,
jotka kanssasi viettää mä sain.
Kaikki iloiset kesäiset retket,
joille aina sut mukaani hain.
Nyt on jäljellä muistot ja kuvat.
Niitä koskaan mä unohda en.
Vaikka muistot kai muut haalistuvat,
sinut sydämessäin varjelen.
Minä tahtoisin luonasi olla,
mutta osaani vaihtaa voi en.
Toivo kirkkauden voiman suo, jolla
täällä eteenpäin nyt taistelen.
Tiedän, kohdata saan sinut kerran,
kaikki kyyneleet kun kuivataan,
siellä riemussa elämän Herran,
joka uudeks luo taivaan ja maan.
Sinä tiedät kaiken, tunnet jokaisen.
Kaiken kauniisti oot pannut paikalleen.
Radat taivaankappaleiden,
mutkat muuttolinnun teiden
sormellasi piirtänyt oot tarkalleen.
Luomakunta kunniaasi julistaa.
Kedon puutkin käsiänsä paukuttaa.
Vuoret puhkeavat lauluun,
joka yhtyy merten pauhuun.
Kaikkeus kiitoksensa sulle osoittaa.
Tähdet avaruuden eessäs kumartuu.
Ylistystä laulaa pikkulinnun suu.
Luodut Luojaansa näin kiittää,
jonka rakkaudesta riittää,
joka pysyy, vaikka pettäis kaikki muu.
Sinä tiedät kaiken, tunnet jokaisen.
Kaiken kauniisti oot pannut paikalleen.
Sitä eteesi jään ihmettelemään.
Liityn joukkoon muiden sua kiittämään.
Jälleen riman pudotit,
tavoitteestasi taas jäit,
maalin näit,
muttet jaksanutkaan juosta.
Teoillasi yritit
muiden hyväksynnän ostaa.
Kuka nostaa
voisi suoritusten suosta?
Armo on niitä varten,
jotka ansaitse sitä ei.
Kaikki puutteesi, virheesi kerran
Jeesus ristille puolestas vei.
Armo on sinua varten,
joka yllä et mahdottomaan.
Luokse mahdottomuuksien Herran
vajavaisena tulla sä saat.
Mukanasi kulkee vaan
suurten odotusten taakka.
Minne saakka
aioit yksinäs sen kantaa?
Onnistumisesikaan
lepoa ei pysty tuomaan.
Etkö huomaa,
nyt jo periksi vois antaa.
Taakkas yksin kantaen
tahdot todistaa ja näyttää,
muttet täyttää
taida vaatimusten mittaa.
Omaan voimaas luottaen
käden avustavan torjut.
Vaikka horjut,
silti yrität suorittaa.
Milloin viimein ymmärrät,
omat avut eivät riitä?
Mitä siitä,
kun on jotain, mikä riittää.
Vaikka riittää, mietit taas,
millä maksettua sen saisit.
Luovuttaisit,
ethän muuta voi kuin kiittää.
Tulkaa, janoiset, tulkaa vaan.
Tulkaa lähteestä elämän juomaan.
Polttavan janon hän sammuttaa.
Tulkaa tarpeenne tykönsä tuomaan.
Tulkaa, väsyneet, tulkaa myös.
Eipä kannata kuormia kantaa.
Levätkää hetki, jo riittää työ.
Ikeen soveliaamman hän antaa.
Tulkaa, nälkäiset, maistakaa,
tulkaa nauttimaan elämän leipää.
Leivästä tuosta ken maistaa saa,
nälkää milloinkaan enää hän ei nää.
Tulkaa, eksyneet, seuratkaa
ääntä paimenen lempeän, hyvän.
Niitylle hän teidät johdattaa,
luokse lähteen niin raikkaan ja syvän.
Tulkaa, sorretut, vapauteen.
Voitte painetut päänne nyt nostaa.
Hän, joka kaikkeutta hallitsee,
teidät kalliilla hinnalla ostaa.
Tulkaa, sairaat ja särkyneet.
Tulkaa luokseen, hän parantaa haavat.
Kädet hän vahvistaa hervonneet.
Heikot voimansa häneltä saavat.
Tulkaa, kaikki, luo Jeesuksen.
Vain hän antaa voi elämän uuden.
Tyynnyttää syvimmän kaipauksen,
antaa toivon ja tulevaisuuden.
Silmät somat säkenöi.
Hymyyn taipuu hennot huulet.
Hellän tuhinan kun kuulet,
kaikki muu vain unohtuu.
Sisimmässä kipinöi.
Nöyrä kiitos täyttää mielen.
Äärellä tuon ihmeen pienen
onneen hukkuu, pakahtuu.
Katso puusepän poikaa Nasaretista,
eipä paljon oo kummempi orjaa.
Mitä vois olla hänessä ihailemista,
joka käsillään rakentaa, korjaa.
Katso, kohisee kansa opettajasta,
jonka sanoissa suuri on valta.
Mutta profeettaa nouse ei Galileasta.
Sanat varmaan siis on riivaajalta.
Katso karitsaa Jumalan,
joka pois ottaa synnin maailman.
Kuningas kaikkeuden
ristillä riippuen
luoduilleen osti vapauden.
Katso karitsaa Jumalan,
joka voittanut vallan on kuoleman.
Nyt hauta tyhjä on,
tuonela voimaton.
Näin armo voitti tuomion.
Katso voittajaa kuolon, vapahtajaamme,
Isän luokse hän tien meille näyttää.
Kerran iäti häntä me ylistää saamme,
joka kaiken kaikessa täyttää.
Niin mahtava on hän,
joka luomakuntaa kantaa.
Mitä hälle voisi antaa
ihmisistä rikkainkaan?
Niin ääretön on hän,
joka kaikkeuden täyttää.
Kuinka asuntonaan käyttää
voisi temppeleitä maan?
Hänessä elän ja liikun ja oon.
Hän on suuri, muuttumaton.
Kaiken loppu, alku hän on.
Hänessä elän ja liikun ja oon.
Ja lähellä hän on,
vaikka joskus voisi luulla,
ettei taivaaseen voi kuulla
huokauksia ihmisen.
Ei saavuttamaton
ole hän, vaan aina läsnä.
Siksi voimme nyt ja tässä
tulla luokseen hapuillen.
Olen taakseni jättänyt paikkaa jo monta.
Mitä etsin, en löytänyt vielä.
Eessä taivalta monta on tuntematonta.
Ehkä matkani määrä myös siellä.
Tällä matkalla mulla ei pysyvää majaa,
kun mua ikävä kotihin ajaa.
Ilolauluja matkani vaiheissa kuulin,
mutta vaiheet ne ohi ain kiisi.
Silloin hetkisen uskoin, hetkisen luulin:
täältä löytyikö jo paratiisi?
Joskus tasainen polku mua eteenpäin johti,
kun mä astelin kotia kohti.
Toiset vaiheet mun päiväni murheella täytti.
Kävi raskaaksi askelkin alla.
Niinä päivinä kauniskin harmaalta näytti,
oli vieraina vilu ja halla.
Horisontissa tummia pilviä näin,
mutta matka on kotia päin.
Vaikka keitaita murheenkin laaksossa tapaa,
niillä kuitenkaan jano ei lakkaa.
Tästä kaipuusta lienenkö koskaan mä vapaa,
joka sisällä kaihertaa, hakkaa.
Vaikka mietteet nää toisinaan mielestä suljen,
yhä kotia kaivaten kuljen.
Mitä tapahtui jouluyönä?
Miksi paimenet seimelle riensi?
Heille enkeli taivaasta ilmoitti sen:
oli syntynyt lapsonen ihmeellinen.
Mitä sanoma outo tää tiesi?
Mitä mahtoikaan miettiä Joosef,
joka ääneti vartioi lasta?
Mihin tehtävään poikasta valmistettiin,
josta unissa ennalta ilmoitettiin,
sen hän myöhemmin ymmärsi vasta.
Entä tiesikö Maria silloin,
oli äiti hän kaikkeuden Herran?
Vaikka sisällään jossain ois tiennytkin sen,
tuskin aavisti hän, että pienokaisen
oli kärsimys kruunaava kerran.
Mitä tapahtui jouluyönä?
Sitä ihminen ymmärtää voiko?
Alas puoleemme Jumala katseensa loi,
tähän piinaavaan pimeyteen valonsa toi.
Syntyi seimehen maailman toivo.
Niin pieni on arkku ja kevytkin kai,
mutta raskainta raskaampi kantaa.
Vaan pakkohan vastaan on ottaa se vain,
minkä elämä osaksi antaa.
Vielä kaikki se onni niin lähellä on,
vielä äsken he liekutti lastaan,
jota sijasta sylin nyt valmiina on
kylmä kuoppa vain ottamaan vastaan.
On maisema harmaa ja lohduton,
mutta kuitenkin Jumala on.
Taas rakoilee tanner ja järisee maa,
ja ihmiset etsivät suojaa.
Ja jostakin seasta raunioiden
kai avuksi huudetaan Luojaa.
Ei kysele kuolema, kun tullessaan
se vanhemmat lapselta riistää.
Ei kavahda itkua pienokaisen.
Sen mahtia voisiko kiistää.
Nyt unelmat kaikki sortuneet on.
Ja kuitenkin Jumala on.
Nyt laidalla kylän jo hiljentyneen
voi kuulla tuon sotilasjoukon.
He saapuvat veitsineen, kivääreineen
ja ryöstävät jokaisen loukon.
He raiskaavat äidit ja tyttäretkin.
He tahrivat kätensä vereen.
Ja jäljelle jääneistä vahvimmatkin
nyt hukkuvat kyynelten mereen.
Yön pimeys saapuu, maisematon.
Vaan kuitenkin Jumala on.
Oi, milloinka nähdä saa luvatun maan?
Oi, milloinka päivä se koittaa,
kun kyynele viimeinenkin kuivataan,
ja rauha ja oikeus voittaa?
Kun poistettu taakat on sorrettujen
ja mennyttä on kaikki entinen.
Kun voittanut viimeisen vihollisen
ja uudeksi luonut kaikkeuden
vihdoinkin Jumala on.
Mikä on tämä aika? Mikä on tämä maa?
Miten kuvata pitäisi maailmaa?
Alkusoitto aamun uuden?
Esipiha ikuisuuden?
Tuulikaappi taivaan?
Vaiko kolkko vankiloukko,
jonne karkotettu joukko
vaivasta käy vaivaan?
On aika.
Aika on syntyä, aika on kuolla.
Jokainen saman kohtalon saahan,
aika kun palata kohta on maahan.
Aika on kuolla.
Ikävä,
jolla on kohteensa jossakin tuolla.
Sielussa kaipuu ajattomuuteen,
vaan huokaus haipuu rajattomuuteen
jossakin tuolla.
Heräänkö
kaikkien rajojen toisella puolla?
Mä pääsenkö vihdoinkin ajasta maan,
kun kirkkaampi aamu käy kajastamaan
toisella puolla?
Täältä tähyilen muuttavan lintusen lailla
tuonne kauaksi aavojen vesien taa
etsien maisemaa vihannampaa.
On maa täällä hedelmää vailla,
ja jalkojen alla vain karkea santa.
Siell' ikivihreä ranta.
Täällä toistuvat vaihtelut unen ja valveen.
Täällä mikään ei kestä, ei pysy, ei jää,
vaan kaikki – kuin savua vain – häviää.
Ja kesä kun vaihtuvi talveen,
niin aatoksen kaihoisan kiiruhtaa annan
luo ikivihreän rannan.
Siellä lempeä tuuli ain latvoja soittaa.
Siellä kevät on aina, niin kerrotaan.
Mä kuulen jo kutsun tuon luvatun maan,
missä täyttymys ikävän voittaa.
Nyt venheeni vie mua hellästi kantain
luo ikivihreäin rantain.
Antoi Jumala poikansa meille.
Hänet ristille tahdoimme viedä.
"Isä, anteeksi annathan heille.
Mitä tekevät eivät he tiedä."
Sinne tuotiin myös rosvoja kaksi
– heistä kummankin osana risti –
kanssa Jeesuksen rangaistavaksi.
Toinen ryöväri sanoilla pisti:
"Jos oot Jumalan poika, niin auta,
auta itseäs, auta myös meitä.
Meitä kaikkia odottaa hauta,
eikä sullakaan oo pakoteitä."
Silloin puhkesi puhumaan toinen
rinta täynnänsä niin katumusta:
"Lakkaa pilkkaava puheesi moinen,
samaa kärsithän nyt rangaistusta."
Jatkoi kääntyen puolehen Herran
toinen ristille ripustetuista:
"Kun oot voittaja, kuningas kerran,
valtakunnassas minua muista."
Silloin kohotti kuningas päänsä.
Oli katseensa totinen, lämmin.
Siinä lohdutti näin ystäväänsä,
eikä lohduttaa vois lempeämmin:
"Nyt jo tuskasi, murheesi heitä.
Paratiisi on kotisi sun.
Siellä Isäni odottaa meitä.
Siellä tänään oot kanssani mun."
Vain sydän paljon rakastettu musertua voi,
kun hyvästit se joutuu jättämään.
Kun lähtöhetkes merkiksi nyt saattokellot soi,
mun kyynelissä kaipaus kimmeltää.
On poskilleni jäätyneet ne kuulaat kyyneleet.
Ne jonkinlainen lääke ehkä on.
Vaan säälimättä surun ruoska rintaa raatelee.
Sen voima on niin vastustamaton.
Mut jostain hiipii toivo, joka lohduttaa mua niin,
ja jokin lupaa kaipuun sammuttaa.
Siks hyvästejä heitä en, vaan sanon näkemiin
ja luotan, että vielä tavataan.
Kevätlintunen luontoon taas sävelet toi –
niillä talvelle arkkua naulaa,
kun se ilosta, riemusta laulaa.
Ja ne sävelet suloista viestiä soi,
joka kantautuu tähänkin tupaan:
"Kesän kaunihin saapuvan lupaan!"
Täällä kesän se lentää ja leikkiä lyö
aina toisinaan latvoissa puiden
jotain laulellen joukossa muiden.
Mutta leikkien loppuna aina on yö.
Niin kuin lintu, mi syöksyy ja liitää,
hetki jokainen ohi vain kiitää.
Vaikka samojen pihojen, pirttien luo
lintu vuodesta vuotehen palaa,
silti toisehen kotihin halaa,
kun jo saapuvat viimat ja satehet nuo.
Ja kun kesä näin syksyksi varttuu,
jokin kaipaus minuunkin tarttuu.
Ui uikku järven pintaa
vanaveden piirtäen.
Jääkö siitä jälki?
Ja jostain, jostain kaukaa
kuuluu laulu joutsenen.
Jääkö siitä jälki?
Jos jonkin, mitä odottaa,
tuo kevät tullessaan,
vie syksy mukanaan,
jääkö jälki?
From this dirty shore
a swan so beautiful I see:
radiant and bright,
immaculately white!
If only I, too, could
so pure and spotless be.
On the silent lake
with grace unspeakable she glides.
As I now behold
her majesty untold
I know that in her wake
some mystery she hides.
